Yksi psykologisen joustavuuden peruspilari on joustavuus suhteessa omaan minätarinaan. Se on samalla kenties vaikeaselkoisin niin asiakkaille kuin ammattilaisille.
Minätarina on se sanoista koostuva käsitys itsestä, joka vastaa kysymyksiin kuka ja millainen olen?
Minätarina rakentuu vähitellen lapsuudesta alkaen ja siihen vaikuttaa koko oppimishistoria. Tätä prosessia kuvaa vertaus ”Tietokoneen ohjelmointi”. Sen mukaan minätarina kehittyy, kun meille läheiset ihmiset kirjoittavat mielemme kovalevylle arviointeja siitä millaisia olemme. Teemme sitä myös itse.
Tästä muodostuu vähitellen tarina itsestämme, ja siitä voi tulla meille myös totuus itsestämme. Vähitellen se alkaa kaventaa käyttäytymistä ja ohjata havaintoja. Tunnistamme helpommin sellaisia kokemuksia, jotka vahvistavat tätä tarinaa. Kyseessä on silloin vahvistusharha.
Tästä aiheesta julkaistiin hieno toimittaja Roosa Niskasen kolumni Helsingin Sanomissa (14.8). Hän kirjoittaa siinä tästä vaikeasta aiheesta arkikielellä ymmärrettävästi.
Juttu oli otsikoitu: ”Miksi kerron itselleni tarinaa, joka ei pidä edes paikkansa?” (jatkossa suorat lainaukset lihavoitu).
Vastaus kolumnin otsikon kysymykseen on lyhykäisyydessään: Kerron itsestäni tiettyä tarinaa, koska uskon sen olevan totuus itsestäni. Siitä on tullut lukuisten toistojen myötä tuttu ja turvallinen, ja siitä haluaa siksikin pitää kiinni. Tämä ei kuitenkaan selitä kuin osan tarinan sitkeydestä.
Toinen vastaus: se tarina, jonka kerron itsestäni, saattaa myös palkita minua monella tavalla. Jos kerron uhrin tarinaa, voin saada lohdutusta, jos kerron epäonnistujan tarinaa, minun ei tarvitse yrittää muutosta, jos kerron ja pyrin todentamaan täydellisen tarinaa, voin saada ihailua ja arvostusta muilta.
Minätarinan rooli psykologisen joustavuuden kannalta
HOT – ympäristössä minätarinaa kuvataan käyttäytymistermein: me minuutamme itseämme (käsite taipuu huonosti suomennokseen). Kuvaavampaa onkin todeta, että tuotamme kaiken aikaa minuutemme sanoilla, teoilla, valinnoillamme– ja tämä tuotos eli käyttäytyminen vaihtelee eri tilanteissa.
Kolumnistin lailla opin lapsena ajattelemaan itsestäni, että olen ”ujo”. Tämä määrittely alkoi elää omaa elämäänsä. Sitä ruokkivat myös omat kokemukseni vieraiden ihmisten, tyttöjen ja opettajien lähellä. Kasvoin siihen kiinni, ja se alkoi vaikuttaa yhä enemmän valintoihin ja käyttäytymiseen.
Kävi niin kuin kolumnistillekin: ”Jos luo itsestään stereotyypin, että olen epävarma ja sosiaalisesti kömpelö, niin siitä voi tulla kuin käsikirjoitus roolihahmolle elämäni näytelmässä – minulle itselleni.”
Tällainen tarina antaa luvan vetäytyä sosiaalisista tilanteista, koska selitys on valmiiksi olemassa: ”en viihdy muiden seurassa, koska olen ujo”. Tätä kutsutaan mentalistiseksi kehäpäätelmäksi, joka ei oikeasti tietenkään selitä käyttäytymistä.
Myös rooliodotukset ylläpitävät vanhaa tuttua tarinaa itsestä. Jos kiltin miellyttäjän roolihahmo alkaisikin yhtäkkiä käyttäytyä painovastoin kuin sille kirjoitettu käsikirjoitus määrittää, se voi herättää hämmennystä – niin muissa kuin itsessäkin. Käyttäytyminen ei silloin vastaa roolin mukaisia odotuksia.
Hankalin sulautuminen omaan minätarinaan
Minätarinan haitallisimpaan vaikutusvaltaan kolumnisti pääsee todetessaan, että ”hankalinta on se, jos sisäinen minätarina vaikuttaa toimintaan, ja ohjaa sitä tavalla, joka ei palvele omia päämääriäni ja arvojani.”
Tämä tarkoittaa, että tarinasta voi tulla rajoittava ja mahdollisuuksia kaventava kertomus siitä, mihin pystyy ja mihin ei pysty. Surullista on, jos lapsi alkaa vähitellen sulautua yhteen vaikkapa ”olen viallinen, enkä kelpaa” – tarinansa kanssa. Se voi johtaa alisuoriutumiseen, ja tarinasta tulee itseään toteuttava ennuste. Tarina ottaa ohjat, ja seuraukset voivat olla sen mukaisia.
Oman rajoittavan tarinan haastaminen
Kannattaa kysyä, että pitääkö ”minä olen epävarma” – arviointi paikkansa aina ja kaikissa tilanteissa? Yleensä ei. ”Olen epävarma” – tarinasta löytyy lukuisia poikkeuksia. Kukaan ei todenna tiettyä stereotyypin roolia 24 / 7.
Toinen tärkeä kysymys kuuluu: mitä muuta olen kuin tuo? Entä muuta? Entä muuta? Tarkoitus on ihmetellä sitä, miten helposti me sulaudumme yhteen kapeaan käsitykseen itsestä. Diagnoosit ovat tästä hyvä esimerkki. Kauankohan kestää, että tietty diagnoosi alkaa muuttaa käyttäytymistä siihen yhä paremmin sopivaksi?
Kolmas polku on opetella erottamaan toisistaan faktat ja arvioinnit, joita mieli tekee itsestämme. Minulla on ajatus, että ”olen epävarma”. Pituuteni on 180 cm. Ensin mainittu on ajatus mielessä – mielipide itsestäni.
Lisäksi voin ryhtyä tekemään käyttäytymiskokeita, joissa toiminkin eri tavoin kuin tietty kaavamainen minätarina on ohjeistanut. Voinko toimia päinvastoin kuin ”olen tehokas ja aikaansaava” – tarina ohjeistaisi, vaikkapa olla jouten? Voinko ajatella olevani laiska, ja samaan aikaan ahertaa tärkeän tavoitteen eteen? Toisin sanoen, voiko minulla olla tuo ajatus itsestäni (”olen laiska”), ja toiminkin toisin.
Kolumni päättyy toiveikkaisiin sanoihin: ”Uskon syvästi, että opitun roolin kahleista on mahdollista päästä vapaaksi, kunhan siihen vain antaa itselleen mahdollisuuden.”
Se on tosiaan mahdollista. Se edellyttää kykyä tarkastella omaa tarinaa etäämpää ja sitten tunnistaa, että minä en ole yhtä kuin se. Olen kaiken aikaa paljon muutakin.
Lisää aiheesta kirjassani ”Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC”.
